![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif?v=92.1){kind=small}
Pelicanin musiikki on instrumentaalista ja riffipainotteista. Riffien seassa on post-rockiiin viittaavia kitaraleadeja ja välillä myös hiljaisempia tunnelmointeja tai jopa akustisia osuuksia. The Fire In Our Throats -levy on ollut Pelicanin ensiaskel nimenomaan seesteisempien osuuksien tarjontaan, Australasia-debyytin keskittyessä enemmän riffimassaan.
The Fire In Our Throats lyö heti valtit pöytään kättelyssä. Kaksi ensimmäistä kappaletta The Last Day of Winter ja Summer Into Autumn ovat ehkä bändin parhaat. Niissä on raskauden lisäksi kauniita ja tarttuvia melodioita sekä herkkiä tunnelmointeja. Kappaleiden rakenteet on myös hienosti rakennettu kestämään miltei kymmenminuuttiset kestot. Kolmosbiisi - yksi bändin tunnetuimmista - March Into the Sea ei jostain syystä minulle toimi. Se on pitkä ja tylsä eikä oikein lähde missään kohdassa kunnolla lentoon. Nimetön nelosraita on mukava fiilistely, jossa pidän erityisesti uhkaavasta syntikasta. Loppupuolen kappaleet ovat myös aivan kelpo tavaraa, vaikka en muistakaan niistä nimikohtaisesti mitään.
Pelicanin keikka Nosturissa oli vakuuttava ja pätevä, vaikka bändin esiintyminen on miltei yhtä kasvotonta kuin sen instrumentaali musiikki. Kuitenkin soitto toimi livenä ja kuulosti massiiviselta sekä bändi vaikutti eläytyvän soittoonsa. Last Day of Winter oli ansaitusti varsinaisen setin viimeinen biisi, mutta encorena kuultu debyytti-EP:n Mammoth oli silti ansaittu päätös. Levyllä melko tyhjänpäivänen riffittely toimi jumituskeikan päätökseksi kuin kahvi herkullisen aterian päälle.
1. Loopperin käyttäminen
Russian Circles on trio. Levyiltä kuitenkin kuulee, että kitararaitoja on useimmiten enemmän kuin yksi, eivätkä ne soita samaa osuutta. Yleensä tällainen herättää epäilyksiä kappaleiden soveltuvuudesta keikkasovituksiin. Ongelma on kuitenkin ratkaistu loopperin luovalla käytöllä. Ensin soitetaan yksi riffi loopperiin, sen jälkeen jotain muuta sen päälle. Itse asiassa kyseessä ei varmaankaan ole ratkaisu livekäyttöön, vaan uskoisin että kappaleet sävelletään tällä tavalla. Se vaatii ehdotonta tarkkuutta rumpalilta ja miksei muiltakin soittajilta, sekä rajoittaa hieman kappalerakenteita, mutta on oleellinen osa Russian Circlesin saundia.
2. Tapping
Tapping-tekniikasta, eli myös plektrakäden käyttämisestä otelaudalla tulee ensimmäisenä mieleen Eddie Van Halen ja muut kasaritiluttajat. Russian Circles kuitenkin muuttaa nämä käsitykset tappingin juustoisuudesta. Yhtyeen riffeissä on math rock -henkisillä tapping-osuuksilla saadaan aikaan äkkivääryyttä ja vauhdin tuntua.
3. Erikoisvireet
Jotta tapping onnistuisi paremmin, on Russian Circlesin kitarisit Mike Sullivan päätynyt käyttämään normaalista poikkeavia vireitä. Aluksi tutusta drop-d-vireestä vain laskettiin myös kaksi ohuinta kieltä päätyen esim. Led Zeppelinin käyttämään DADGAD-vireeseen, joka on omiaan tapping-tekniikkaan, jolloin avoimista kielistä tai barre-otteesta saa puhtaan soinnun jonka päälle luoda melodioita tapping-tekniikalla. Homman äärimmäisin hienous paljastuu kuitenkin parilla uusimmalla levyllä, jossa Sullivan on pudottanut paksuimman ja ohuimman kielen C#:hen, luoden erittäin dissonanssisen perusvireen, joka vaatii tavallisuudesta poikkeavia otteita otelaudalla pelkästään vitossoinnun soittamiseen. Joissain kappaleissa myös A- ja B-kielet on pudotettu saman puoli sävelaskelta, mutta tämäkin vain luo lisää uusia otteita ja sointuja. Tietyssä mielessä tämä on rajoittavaa, mutta toisaalta myös laatikon ulkopuolista ajattelua. Aivan kuten kaksi muutakin kohtaa.
Tool on yksi suosikkibändeistäni, kuten varmasti kuka tahansa palstaa ikinä seurannut tietää. Se on ollut sitä jo kymmenisen vuotta, eikä loppua näytä tulevan.
Hankin hiljakkoin luettavakseni Joel McIverin kirjoittaman Unleashed: The Story of Tool -kirjan. Itse kirja ei pettymyksekseni tarjonnut juuri mitään uutta. Bändiä ei ole haastateltu suoraan kirjaan, vaan lähteinä on käytetty vanhoja artikkeleja. Onkin kurjaa lukea suoria lainauksia jutuista, jotka on lukenut lehdestä vuonna 1996, tai sitten muutamaa vuotta myöhemmin netistä.
Sen sijaan kirja herätteli taas vanhaa innostusta muilta osa-alueilta. Tulin kuunnelleeksi Undertowin todella pitkästä aikaa, ja innostuin Aenimasta. Lisäksi tuli otettua selvää, että esimerkiksi Eulogyn alussa oleva pätkivä ääni on itse asiassa tehty pätkimällä hyräilyä megafonilla. Monet oudot äänet Tool-levyillä ennen vanhaan ohitti olankohautuksella todeten "se oli joku syna". Mutta itse asiassa monelle asialle on järkevä selitys. Stinkfistin alun elektroninen äänikin on biisissä myöhemmin kuultava perkussiokuvio efektoituna ja särötettynä.
Kitaratabulatuurejakin tulin kaivelleeksi, mutta totesin taas, ettei kukaan niitä osaa kirjoittaa oikein. Lisäksi nyttemmin olen tajunnut, miten yksinkertainen kitaristi Adam Jones lopulta on. Itse soittaessani Toolin kappaleita soitan varmaan monet osuudet paljon helpommin tai ainakin eri tavalla kuin Jones. Hänellä on omat pinttyneet tapansa, johon kuuluu ainakin runsas kaulalla liikkuminen ylös ja alas kolmen paksuimman kielen kanssa.
Huhujen mukaan Tool on tekemässä viidettä studioalbumiaan. On jo aikakin, 10,000 Days -levystä on kulunut peräti kuusi vuotta. Se on valtavan pitkä aika, pidempi aika kuin olin Toolia tuolloin kuunnellut. Suosikkilevyni edelleen on Lateralus. Pidän sitä edelleen myös maailman parhaana albumina, jos sellainen pitää nimetä. Mainitsisin varmaankin myös Toolin suosikkibändikseni. Jos Tool tulisi Suomeen, en varmastikaan empisi hetkeäkään. Yksi keikka Ruisrockissa 2006 ei ollut todellakaan riittävästi. Se kauan puhuttu Live-DVD:kin taisi jäädä sitten ikuisuusprojektiksi.
Nyt voisin sen sijaan tehdä jotain, mitä Tool-fanituskauteni alkuaikoina en voinut tehdä - katsoa yhtyeen musiikkivideot YouTubesta. Joitain niitä en ole nähnyt koskaan, tai en ainakaan muista niistä mitään. Taidenautintoa odotellessa.
Tätä kautta löysin ruotsalaisen yhtyeen nimeltä A Swarm of the Sun, joka on merkitty heti Betrayal at Bespinin jälkeen samankaltaisimmaksi bändiksi CRP:n kanssa. Yhtyeen musiikki ei juurikaan kuulosta CRP:ltä, vaan suurempia yhtäläisyyksiä voitaisiin vetää toisten ruotsalaisyhtyeiden, Khoman ja pg.lostin suuntaan. Etenkin Khoman kappaleiden hiljaisemmat ja postrockimmat kohdat tulevat mieleen A Swarm of the Sunin musiikista herkkine puhtaine lauluineen - paisuttelevia melankolisia kertosäkeitä sen sijaan ei kuulla. Niiden tilalla on pg.lostista muistuttavia hitaasti kasvavia instrumentaaliosuuksia ja osittain myös hieman industriaaleja sävyjä.
Musiikkia suurempi yhtäläisyys A Swarm of the Sunin ja CRP:n välillä onkin varmasti toimintatapa. A Swarm of the Sun ei nimittäin myöskään ole perinteinen rockyhtye, vaan kahden miehen, Erik Nilssonin ja Jakob Berglundin vuonna 2007 perustama projektiluontoinen ja omakustanteinen yhtye. On kuitenkin ilmeistä, että yhtyeen kappaleissa on enemmän soittimia kerrallaan kuin kaksi miestä pystyy soittamaan. Epäselväksi sen sijaan on jäänyt, onko yhtye tehnyt live-esiintymisiä, vai onko kyseessä vain studioprojekti.
A Swarm of the Sun ilmoitti tammikuussa facebook-sivullaan juhlavasti, että uusi albumi alkaa aina oluella. Ohessa oli kuva puolityhjästä tuopista, joten oletettavasti yhtye on studiossa, tai ehkäpä jo purkittanut uuden albumin nyt, kun eletään jo maaliskuun loppupuolta. Syytä onkin, sillä yhtyeen tuotanto koostuu toistaiseksi yhdestä EP:stä (The King of Everything, 2009) ja yhdestä albumista (Zenith, 2010), jolla on vieläpä muutama uusintaversio EP:n kappaleista.
Molemmat A Swarm of the Sun -levyt ovat kuultavissa Spotifyssä. Zenithin kappaleista suosikeikseni ovat nousseet levyn avaava insturmentaali Lifeline ja levyn loppupuolella hitaasti indiekitaroinnista callistomaiseen junnaukseen kasvava I Fear the End.
A Swarm Of The Sun – Zenith @ Spotify
- Music:A Swarm of the Sun - The Stand | Powered by Last.fm
Abduktio oli täydellisyyteen pyrkivä ja alati kehittyvä yhtye. Tuntui, että yhtyeen tuotanto eteni varhaisimpien demojen jälkeen kahden julkaisun sykleissä, joista ensimmäisellä vähän kokeiltiin uutta tyylisuuntaa ja toisella sitten perfektoitiin se pidemmässä muodossa. Julkaisujen välissä tyyliä aina muutettiin. Sattumalta myös rumpalit vaihtuivat jokaisen julkaisukaksikon välissä
Kymmenen vuotta vanhat Kolme iskua globalisaation selkärankaan ja Poissa silmistä, poissa mielestä edustavat Abduktion varhaista proge-hardcore-aikaa. Biiseissä on paljon osia ja riffit ovat koukeroisia. Varsinaista hardcorea mukana on laulujen lisäksi vain vähän. Vuoden 2004 Perustuu tositapahtumiin ja seuraavan vuoden Tuli kulje kanssani ovat Abduktiota vihaisimmillaan, nopeimmillaan ja ytimekkäimmillään. Omasta mielestäni myös parhaimillaan. Seuraavat kaksi julkaisua, Yövuoro ja Thermidor puolestaan ovat jälleen askel hitaampaan päin, tällä kertaa kevyemmillä kitarasäröillä sekä sielukkaammalla ja groovaavammalla ilmaisulla kaikin puolin. Viimeiseksi jäänyt yhtyeen nimeä kantanut ja suomipunkin suuntaan kallistunut EP tuntui jonkinlaiselta irtiotolta tai harrastejulkaisulta, mutta mysteeriksi on jäänyt, millainen Abduktion seuraava julkaisu olisi ollut.
Abduktio henkilöityi kaikkein eniten juuri Jukkaan, joka oli yhtyeen säveltäjä laulaja Mikko Suikkasen vastatessa kaikista sanoituksista. Kuten Abduktion monet kappaleet, myös Jukka oli monikerroksinen ja monitulkintainen persoona. Sen sijaan siinä missä Abduktion musiikissa pinnassa on raivokkuus ja vasta tarkempien tarkastelujen jälkeen aukeavat pitkään harkitut nyanssit, oli Jukka puolestaan ulkoisesti kohtelias ja hiljainen suurten myrskyjen myllertäessä pinnan alla.
Ensikohtaamiseni Jukan kanssa oli Ylöjärven vasemmistonuorten(?) bändikisassa syksyllä 2002. Oma bändini Exhausted esiintyi jo aikaisin päivällä salin ollessa melko tyhjä, mutta mieltä lämmitti silloin jo kovana soittajana tietämäni "Zuge", joka katseli keikkaa hymyillen ja rytmiä kädellä reiteen naputtaen. Tuo pieni hyväntahtoinen ele lavalla räpeltävää amatööribändiä kohtaan jäi mieleen pitkäksi aikaa. Abduktiohan tuon kisan voitti aivan suvereenisti.
Jukka on ollut noista ajoista lähtien yksi suosikkikitaristeistani ja muusikkoesikuvistani persoonallisella ja määrätietoisella tyylillä niin sävellysten, sovitusten, soittoyylin, saundin kuin lavaesiintymisenkin suhteen. Olen myös joskus ainakin yrittänyt opetella soittamaan Abduktion biisejä ja kirjoittaa niistä tabulatuureja. Vaikka en olisikaan kaikkia juttuja oikein plokannut, niin kitarajuttujen yksityiskohtien selvittäminen ainakin nosti arvostusta bändiä ja sen maestroa kohtaan aivan uuteen potenssiin.
Abduktion keikkojen lisäksi kohtasin Jukan useimmiten kadulla pyöräilemässä tai Vastavirta-klubillalla jotain keikkaa katsomassa. Pari keikkamatkaa Helsinkiin tai Jukan Monster-vahvistimen testaussessio jäänevät unohtumattomiksi. Jokaiseen kohtaamiseen ajasta ja paikasta riippumatta liittyi kuitenkin aina iloinen tervehdys, joka sai hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa. Kutsuimmekin Jukkaa kavereiden kesken maailman mukavimmaksi mieheksi.
Nyt tuo mies on poissa, mutta muistot ja musiikki elävät ikuisesti.
Rest in peace.
Refused ja At the Drive-in ilmoittivat paluustaan keikoille täksi vuodeksi. Molemmat comebackit ennustin jo vuonna 2009 kesällä Faith no Moren comeback-kiertueen jälkimainingeissa, vaikkakin ATD-I:n paluusta huhuiltiin jo tuolloin, Refusedin vedin täysin omasta hatustani. Välissä ehdittiin myös nähdä uutisankaksi lässähtänyt Refused-comeback, joka olikin lopulta vain uudelleenjulkaisu bändin viimeisestä levystä The Shape of Punk to Come.
On vaikea enää keksiä lisää yhtyeitä kumpaankaan kategoriaan - niihin, jotka haluaisin vielä nähdä livenä, tai niihin jotka voisivat vielä tehdä comebackin.
Ehkä edelliseseen SMG-merkintään liittyen myös Ultra Bra alkoi kiinnostaa viime vuoden lopulla. Olihan bändi tuttu yläaste-lukioajoilta, mutta tuolloin kokemukset rajoittuivat yhteen hämmentävään keikkaan Ruoveden Noitarockissa 1998, tv-esiintymisiin ja videohitteihin. Nyt ostin avovaimolle kaikki studioalbumit joululahjaksi, mutta pääsin samalla kuuntelemaan niitä itse.
Vapaaherran elämää on näistä selvästi vierain. Sillä on joitain hyviä juttuja, mutta kappaleissa on ehkä liikaa "outouksia" omaan makuuni. Krokettia pidän jollain tavalla bändin parhaana tuotoksena, enkä varmasti ole yksin mielipiteeni kanssa. Kalifornia jatkoi jotenkin "aurinkoisemmalla" linjalla kun taas Vesireittejä-levyn kohdalla sovitukset alkoivat olla jo todella turboahdettuja. Yhtä kaikki, jokaiselta albumilta löytyy paljon klassikkokappaleita. Monesta kappaleesta on nyt vanhemmalla iällä saanut paljon enemmän irti. Poliittiset sanoitukset avautuvat ihan eri tavalla, ja en ollut ikinä tajunnut esimerkiksi miten Suosi ulkomaista -kappaleen sovitus on aivan selkeä The Doors -pastissi!
Tammikuun alussa seinää maalatessani Kroketin tahtiin totesin avovaimolle ääneen, olevani varma Ultra Bran tekevän vielä comebackin tavalla tai toisella. Perustelin tätä niinkin mahdottomien yhtyeiden kuin Faith no Moren ja Sielun veljien tehneen samoin. En tosin osannut odottaa Ultra Bran paluun tulevan näin pian, Pekka Haaviston tukikonsertissa viikon varoitusajalla.
Bändi vaikutti jatkaneen täysin siitä mihin kymmenen vuotta sitten jäi, eikä treenaamattomuus välittynyt yleisöön. Valittaa ei voinut kuin korkeintaan viidentoista kappaleen valinnasta, mutta oli siellä varmasti jokaiselle jotain. Yhtyeen alkuperäiskokoonpanokin nähtiin encoressa Anna Tuluston liityttyä kolmanneksi naislaulajaksi.
Tiedän, että monille tämä keikka oli tärkeä ja ainutkertainen mahdollisuus nähdä tämä yhtye vielä elävänä. Itselleni se ei tuntunut siltä, vaikka Noitarockin 1998 keikasta en paljoa saanut irti. Ehkä vahvemmat muistikuvat yhtyeen live-esiintymisestä ovat peräisin televisioesiintymisistä, joita yhtyeen kulta-aikaan oli paljon enemmän. Ultra Bran musiikkivideot ovat myös suora ja jollain tavalla liikuttava aikamatka nuoruuteeni kaikessa ysäriydessään.
Pekka Haavistosta ei tullut presidenttiä enkä usko Ultra Bran paluun vaikuttaneen kenenkään äänestämiseen, mutta tärkeintä ehkä oli, että yhtyeen jäsenet mahtuivat vielä samalle lavalle, ja ehkä muistivat, miten mukavaa se onkaan.
SMG:n ensilevy Onnelliset kohtaa jäi vaisuksi lukuunottamatta komeaa Minne katosi päivät -hittiä. Kakkoslevy Nimikirjaimet taas oli niin huomaamaton, että pitkään en luulin Hölmö rakkaus ylpeä sydän -levyä yhtyeen toiseksi levyksi. Tällä jälkimmäisellä, vuonna 2005 ilmestyneellä kolmannella levyllä yhtye seisoi musiikillisen kehityksensä tienhaarassa. Puolet levystä on vielä ensimmäisten levyjen kaltaista stadionpoppia, puolet taas ujosti alt-countryn suuntaan vetävää materiaalia. Kolme uusinta albumia - Missä olet Laila, Palatkaa Pariisiin ja Manner - osoittavat, että yhtye kääntyi risteyksestä kantrin suuntaan taakse juurikaan katselematta. Jopa yhtyeen kokoelmalla on parista vanhasta hitistä vähemmän sähköiset versioinnit.
Miksi sitten kirjoitan SMG:stä nyt? Itsestäänselvää on se, että olen viimeinkin löytänyt bändin hienouden ja syventynyt albumikokonaisuuksiinkin. Näinpä yhtyeen myös ensimmäistä kertaa livenä muutama viikko sitten. Yhtye profiloituu monille varmasti parikymppisille runotytöille markkinoituna romantiikkahömppänä. Itse näen puolestani perinteisestä kaavasta poikkeavia sävellyksellisiä ratkaisuja, virtuoosimaista multi-instrumentalismia ja tarkkaa stemmalaulua. Yhtyeen yleisö on pysynyt kuitenkin melko naisvoittoisena ainakin päätellen Tampereen Klubin keikan sukupuolijakaumasta - tuskin kukaan miespuolinen oli paikalla ilman parempaa puoliskoaan, en minäkään.
Ehkä Terhi Kokkosen persoonallisia sanoituksia ja ylipäänsä roolia yhtyeen keulakuvana on korostettu turhaan, kun kyseessä on kuitenkin nimenomaan yhtye, jossa on monenlaista musiikillista lahjakkuutta, joka hautautuu muiden naislaulajan tähdittämien yhtyeiden harmaaseen joukkoon, mene ja tiedä. Kuitenkin suosittelen jälleen KP-ihmisille.
- Music:Mastodon - The Czar: Usurper/Escape/Martyr/Spiral | Powered by Last.fm
Kuten monet tietävätkin, Crack the Skyellä Mastodon vähensi ärjymistä ja runnomista ja otti tilalle häpeilemättömän progehenkisiä melodioita ja sovitusratkaisuja käyttöön. Lisäksi ensimmäistä kertaa mikrofonin varteen asettui rumpali Brann Dailor, jonka Skye-siskon muistolle levy on tavallaan omistettu. Levyn tarina on moniulotteinen kertomus, jossa matkustetaan aina aurinkoon asti ja palataan tsaarinaikaiseen Venäjään. Mastodonin aiempaan tuotantoon tai 70-luvun progeen tutustuneille tässä tosin ei ole mitään omituista.
Toistaiseksi suosikkibiiseiksi Crack the Skyeltä ovat muodostuneet komea avausraita Oblivion ja Neurosis-vokalisti Scott Kellyn tähdittämä nimikappale. Muuten levy on sulautunut yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, josta on vaikea nimetä mihin kappaleeseen mikäkin päässä soiva osa kuuluu. Lisäksi keskittyminen ei ole vielä riittänyt aivan 13-minuuttiseen päätösraitaan The Last Baron, etenkin kun sitä ennen on yleensä kuunneltu miltei 40 minuuttia progeilua.
Myös uusin Mastodon-albumi The Hunter on avautunut aivan eri tavalla Crack the Skyen kuuntelemisen jälkeen. The Hunterin kappaleet ovat ikään kuin Crack the Skyen elementeistä rakennettuja kovavauhtisempia ja lyhyempikaarisia kappaleita. Mastodon tavallaan palasi vauhdikkaampaan ilmaisuun, mutta eri tavalla kuin ensimmäisillä levyillä.
Crack the Skyen puffaamiseksi täytyy vielä kehua levyn mukana tullutta making of -dokumenttia. Tunnin pätkässä on sopivissa suhteissa vakavaa analyysia biiseistä, studiopätkää, huumoria ja yleistä rockbändin elämänkuvausta. Moisen pläjäyksen olisi kehdannut vaikka pistää pihalle omana julkaisunaan, mutta ihan ilomielin maksoin pari euroa enemmän kahden levyn paketista.
Mastodon on bändi täynnä yllätyksiä. Kaksi ensimmäistä levyä ovat vielä paria irtobiisiä lukuunottamatta tutustumatta. Etenkin Leviathan täytynee ottaa suurennuslasin alle ennen tammikuista keikkaa.
Mastodon – Crack The Skye@Spotify
