Sunn O))) esiintyi Tavastialla viime tiistaina. Vaikka viikonpäivä oli ehkä huonoin mahdollinen, en voinut jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä. Samoin ajatteli myös moni muu, sillä Tavastia näytti olevan melko täynnä, mikä oli itse asiassa hieman yllättävää.

Usein Sunn O))):n live-esiintymisistä puhuttaessa esiin nostetaan desibelimäärät. Jännitin jopa aluksi hieman sitä, millaisen fyysisen reaktion bändin esiintyminen saisi aikaan, mutta lopulta kuvailua äänenvoimakkuuden määrästä oli ehkä hieman liioiteltu. Pelkkä tasainen kitaravalli lujaa soitettuna kuulostaa itse asiassa miellyttävän pehmeältä, toisin kuin tyypillinen rock-bändi, jossa mukana ovat iskurimelua tuottavat rummut ja korkealta sihisevät pellit. Korvien osalta melua toki kannatti rajoittaa, mutta desibelimäärää vaaditaankin nimenomaan koko kehoon tekevään vaikutukseen.

En ollut etukäteen varma, olisiko bändin kokoonpanossa mukana vokalisti Attila Csihar, mutta puolen tunnin instrumentaaliosuuden jälkeen hän asteli lavalle käyttämään ääntään lukemattomilla eri tavoilla loppukeikan ajaksi. Olin erittäin vakuuttunut Attilan lavakarismasta ja äänenkäyttötaidoista, mutta olisin silti toivonut hänen rooliaan hieman pienemmäksi. Lisäksi keikan suurimmat taajuuspiikit kuultiin eittämättä Attilan suusta lähteneistä yllättävistä huudoista, jotka hieman rikkoivat keikan muuten harmonista tunnelmaa.

Sunn O))):n keikkaa on vaikea verrata muuhun musiikkiin, mutta kokemuksena se oli ainutlaatuinen. Kuten monet ovat kuvanneet, Sunn O))) kuulosti enimmäkseen rentouttavalta. Lisäksi tyylikäs valaistus ja runsas savun käyttö loivat aivan ainutlaatuisen tunnelman, jota pilasivat vain tyypilliset suomalaiset juntit, joiden mielestä oli hauskaa jutella hiljaisten kohtien aikana.

Minulla on usein tapana hieman kertailla bändin tuotantoa ennen keikkaa. Tällä kertaa se kuitenkin jäi väliin, mutta keikan jälkeen Sunn O))):n levyt ovat alkaneet kiinnostaa enemmän. Monoliths & Dimensions - jolta keikallakin veivattiin ainakin pari riffiä - kuulosti edelleen hyvältä, mutta nyt myös Black One alkaa toimia.

Ruotsalainen pg.lost vakuutti minut modernilla post-rockillaan debyyttijulkaisuillaan Yes I Am ja It's Not Me, It's You reilu vuosi sitten. Yhtye vieraili myös keikalla Tampereella asti viime juhannuksena.

Viimeistään keikalla tajusin, että pg.lost on ottanut kaiken irti siihenastisesta ilmaisuvoimastaan, joten pieni tyylisuunnan tarkistus olisi väistämätön. Onneksi myös yhtye itse on tajunnut tämän. Kakkosalbumi In Never Out osoittaa, että yhtye on vaihtanut vaihdetta isompaan.

Aiempien levyjen viattomista leijumisista on siirrytty jylhempiin tunnelmiin. pg.lostin tyylitaju ja dynamiikankäyttötaju ovat entisellään, mutta rytmit ovat nyt järeämpiä ja yleistunnelma muistuttaa toisinaan Red Sparowesin kaltaisia raskaampia post-rock-yhtyeitä.

In Never Out on tasalaatuinen mutta sopivan vaihteleva paketti, jossa jokaisella kappaleella on paikkansa, eikä yhtäkään niistä voi nostaa muiden yli. Ehkä eniten mieleen on jäänyt Myspacessa ennakkomaistiaisina tarjottu Jura, jonka "kertosäkeen" kaunis oktaaverikitaramelodia on suorastaan hittipotentiaalinen.

pg.lost on tehnyt siis jälleen hyvän levyn. Kuitenkin ehkä olennaisempaa on se, että bändi on onnistunut uudistamaan tyyliään oman persoonallisen saundinsa viitekehyksessä välttäen itsensä toistamisen sekä entisten fanien vieraannuttamisen. Tämä on ehkä kaikkien rock-yhtyeiden suurin haaste, jossa niin monet epäonnistuvat.

pg.lost - In Never Out @ Spotify

Pelican on bändi, joka on jäänyt vähän etäiseksi, vaikka paperilla kaikki on näyttänyt hyvältä. Instrumentaalia post-metallia soittavalla Pelicanilla on ollut aina erittäin persoonallinen saundi, jonka tunnistaa jo yhdestä kitaran soinnusta. Yhtye on kuitenkin sortunut liian usein nopeisiin rokkiriffeihin jylhien ja maalailevien osien välillä, ja lopputulos on lähinnä ärsyttänyt.

Uusin Pelican-albumi What We All Come to Need on kuitenkin miellyttävän rauhallinen. Riffit ovat raskaita, mutta tempot pysyvät kurissa. Levyn myötä yhtye myös siirtyi Hydra Head Recordsilta Southern Lordin suojiin. Levyllä vierailevat kummankin yhtiön perustajat, Isis-yhtyeen Aaron Turner ja Sunn o))):sta tunnettu Greg Anderson. Andersonin kitaravalli The Creeper -kappaleessa on helposti tunnistettavissa, mutta Aaron Turnerin kontribuutio levyn nimikappaleeseen jää arvoitukselliseksi.

What We All Come to Needin kohokohtana on kuitenkin päätösraita Final Breath, joka on ensimmäinen Pelican-biisi, jossa on laulua. Kappaleen rauhoittava tunnelma saa suorastaan ajan pysähtymään, ja kappaleelle on tehty myös komea video.

Tässä on nyt Jermainen kolmannen levyn eka sinkkulohkaisu videon kera. Biisin voi myös kuunnella Myspacessa. Jermajesty-nimen saanut albumi julkaistaan sitten 3.3.2010.

Aphex Twin - eli Richard D. James - mainitaan usein ambient-musiikista puhuttaessa. Koko Aphex Twin -diskografia alkaakin komeasti kahdella Selected Ambient Works -nimisellä albumilla. Pari vuotta sitten tutustuin aluksi näistä ensimmäiseen, vuosien 85-92 tuotannosta koostettuun levyyn, mutta en ollut kovinkaan vakuuttunut. Levyn materiaali on varmasti laadukasta elektronista musiikkia, mutta omiin ambient-mieltymyksiini nähden se oli aivan liian rytmikästä.

Ensimmäisen Selected Ambient Works -levyn kuunteleminen jätti pitkään kestäneen hämmentyneen olon koskien Aphex Twinin merkitystä ambient-musiikin maailmalle. Ratkaisun tarjosi lopulta vuonna 1994 julkaistu levykaksikon jälkimmäinen osa. Se tarjoaa tyrmistyttävät kaksi ja puoli tuntia leijuntaa, joissa ei kiirehditä turhia, eikä biittejä juurikaan kuulla.

Ambient-musiikista puhuttaessa avainsana on tunnelma, ja eri artisteilla on tapana luoda erilaisia mielikuvia. Siinä missä Brian Eno on hienostuneen rauhoittava, Steve Roach minimaalisen levollinen, Biosphere orgaanisen lämmin ja Global Communication synteettisen kosminen, on Aphex Twin ajoittain hyvin rauhaton ja toisinaan jopa pelottava.

Syntetisaattorin sijaan sampleri kuulostaisi olevan tärkein instrumentti Selected Ambient Works Volume II:n kappaleiden anatomiassa. Äänimaisema tarjoaa paljon rikkinäiseltä kuulostavia looppeja ja tummia sävyjä. Minimalistiset leijunnatkin tuntuvat pahaenteisesti pitävän sisällään synkkiä salaisuuksia, joita ei kuitenkaan koskaan paljasteta kuulijalle.

Suurin ongelma albumin kohdalla on sen pituus ja rakenne. Kappaleet ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta alle kymmenminuuttisia, mutta silti albumin kesto täyttää kaksi CD:tä lähes kokonaan. Parhaiden kappaleiden kohdalla toivoisi pitkäjänteisempää kasvattelua ja pidempää kestoa, kun taas ehkä jotkut raidat olisi voinut jättää poiskin. Lopputulos kuulostaa nyt nimensä mukaisesti kokoelmalta yksittäisiä erikseen tehtyjä kappaleita, kun sen soisi mielummin olevan oikea albumi.

Viime aikoina musiikkilehdet ja keskustelupalstat ovat olleet täynnä "vuoden parhaat levyt"-listojen sijaan "vuosikymmenen parhaat levyt"-listoja. Näistä innostuneena päätin kasata myös omani. Sen tekeminen oli paljon vaikeampaa kuin osasinkaan kuvitella. Pohdin pitkään, ottaisinko mukaan ne levyt, joista pidän tällä hetkellä eniten, vai yrittäisinkö verrata tämän hetken tuntoja vuosien takaisiin diggailuihin. Lopputulos on varmaankin jonkinasteinen yhdistelmä näistä - vuosikymmenen alussa tärkeät levyt on huomioitu, mutta jonkinlaisen nykyhetkisuodattimen läpi prosessoituna.

Järjestyksen tekeminen puolestaan oli mahdotonta, yleensä kun ne lehdissä perustuvat johonkin numeeriseen arvoon, kuten äänien määrään tai arvosanojen summaan. Lisäksi eri genrejä edustavien levyjen vertailu on turhaa, mutta jonkinlainen tärkeysjärjestys sekin on, missä levyt tulevat mieleen. Pelkkä subjektiivinen listaus olisi ollut tyhjänpäiväinen, joten yritin tehdä pienillä perusteluilla listasta luettavamman.

Jälkeenpäin analysoituna listasta löytyvät ainakin kaikki oleelliset genret - vaihtoehtorokista metalcoren kautta post-metalliin ja post-rockiin. Kaikkia levyjä yhdistää tietty progressiivisuus, kokeellisuus ja rajojen rikkominen - yhdistettynä kuitenkin melodisuuteen ja usein jopa tarttuvuuteen.

Tool - Lateralus

Lateralus on jo niin itsestäänselvä klassikko, että siitä on enää vaikea sanoa mitään. Levyssä on monta tasoa ja jokaista instrumenttia on mielenkiintoista seurata yksistään. Lisäksi yhtye pystyy toistamaan suuren osan levystä lähes identtisenä elävänä. Esimerkiksi puolet "syntikoista" on itse asiassa efektoitua bassoa, ja oikeat syntikatkin soitetaan jalkioilla livenä. Kaikkien hyvien levyjen tavoin Lateralus aukesi hitaasti, ollen aluksi jopa hieman vastenmielinen. Se myös varmasti avasi ovet minulle eri metallin alalajeihin myöhemmiksi vuosiksi.

Killswitch Engage - Alive or Just Breathing

Parasta, mitä metalcore-skenestä saatiin. Melodisen metallin ja raa'an hardcoren yhteistyö ei ole koskaan onnistunut näin hyvin. Pian Alive or Just Breathingin ilmestymisen jälkeen Killswitch Engage menetti vokalistinsa Jesse Leachin, jonka monipuolinen ulosanti teki albumista klassikon. Jessen mukana bändistä tuntui kadonneen myös kaikki särmä, ja bändi muuttui hevivinkaisuja ja kitarastemmoja huumorilla vinguttavaksi pöhöttyneeksi stadionmetalbändiksi.

Callisto - Noir

Kotimainen Callisto oli vakiinnuttanut paikkansa post-metallin kärkinimenä jo debyytillään, mutta seuranneella Noir-levyllä yhtye otti askeleen sivupolulle. Tällä levyllä ei ole yhtään säveltä liikaa, vaan kaikki tuntuu erittäin tarkkaan harkituilta ja säästeliäältä. Vaikka sävellykset ovat järjestään erittäin synkkiä, on yleistunnelma kuitenkin jostain syystä erittäin helpottunut ja rauhoittava.

Cult of Luna - Somewhere Along the Highway

Cult of Lunalta olisi ollut tarjolla tälle listalle montakin levyä, mutta Somewhere Along the Highway on silti ylivoimainen teos bändin tuotannossa. Levyn erikoisuus on siinä, että sen jokainen biisi on aina edellistään huikeampi, ja etenkin päätöskolmikon Thirtyfour-Dim-Dark City, Dead Man muodostama jännite ja tunnelma on ainutlaatuinen. Lopulta levy päättyy mahtavaan minuutteja kestävään jumitteluoutroon, joka saisi yhtä hyvin kestää vaikka tunnin.

Isis - Panopticon

Panopticon oli ensimmäinen kuulemani post-metal-levy, itseoikeutetusti yhtyeeltä, joka muotoili koko genren siihen muotoon, missä se nykyisin tunnetaan. Panopticonin hienous piilee nimenomaan kokonaisuudessa, jonka tunnelman kasvatukset jatkuvat kappaleista toisiin. Mitään yksittäistä kappaletta on mahdotonta nostaa muiden ylle.

Nicole - Suljetut ajatukset

Tämä on ehkä listan ainoa levy, jota en enää tänä päivänä jaksaisi kuunnella, mutta sen tekemä vaikutus oli aikanaan niin suuri, että se ansaitsee paikkansa listan kärkipäässä. Suljetut ajatukset on jälkikäteen katsoen läpileikkaus kaikesta, mitä Nicole on uransa aikana tehnyt - numetallia, melodista metalcorea ja teknistä deathmetallia Meshuggahin hengessä. Ehkä juuri monipuolisuus - tiukan tuotannon ja hyvien biisien ohella - tekeekin siitä yhtyeen parhaan levyn.

Converge - Jane Doe

Convergea on vaikea selittää etenkin rankkaa musiikkia ymmärtämättömälle. Periaatteessa suuressa osassa yhtyeen mättöä ei ole mitään järkeä, mutta toisaalta se on osa viehätystä. Lisäksi Jane Doella on juuri oikea määrä tunnelmointipaloja sijoitettuna oikeisiin kohtiin levyä. Levyn loppukolmannes - joka on tärkeä osa hyvää levyä - on myös erittäin onnistunut, ja muodostaa loistavan jännitteen kohti levyn nimibiisin loppukasvatusta, jossa galaksit räjähtävät.

Abduktio - Tuli kulje kanssani

Abduktio on yhtye, joka on älynnyt uudistaa tyyliään riittävän säännöllisin väliajoin. Yhtyeen debyyttipitkäsoitto Tuli kulje kanssani edustaa vaihetta, jossa Raised Fistin tykitys kuului yhtyeen tuotannossa vahvimmin. Mikko Suikkasen huutoääni on pelottavan raaka, mutta myös tehokkaan selkeä - vaikka puhtaan laulun määrä on yhtyeen mittakaavassa minimissään, saa sanoituksista paremmin selvää kuin millään muulla levyllä. Tämän jälkeen yhtye ehkä totesi saavuttaneensa tyylisuuntaansa huipun ja hidasti tahtiaan luopuen konekiväärirumpukompeista groovaavamman ilmaisun eduksi.

At the Drive-in - Relationship of Command

Modernin post-hardcoren klassikko, jolla At the Drive-inista saatiin puristettua riittävän hyvällä, mutta ei liian siloitellulla tuotannolla tehokas paketti kovia biisejä ennen yhtyeen hajoamista. Olisikin ollut suorastaan fysiikan lakien vastaista, jos näin korkeaenerginen viisikko olisi kestänyt räjähtämättä pidempään. Samojen lakien mukaisesti hajoaminen Mars Voltaan ja Spartaan ei onnistunut ilman sivutuotteita - edes nämä kaksi yhtyettä yhdessä eivät yllä siihen nerouteen, joka yksin Relationship of Commandilla saavutettiin.

Queens of the Stone Age - Songs for the Deaf

Levy, jolla stoner rockista taottiin valtavirta-altsurokkia. Kahdella ensimmäisellä levyllään laiskasti jumittanut Queens of the Stone Age sai uutta ryhtiä ja energiaa Dave Grohlin rumpaloinnista, ja tekaisi uransa parhaan tekeleen. Eri tyyliset kappaleet pysyvät kuitenkin tietyn viitekehyksen sisällä laajasta soittajakatraasta huolimatta. Periaatteessa samasta muotista valetut myöhemmät albumit eivät kuitenkaan onnistuneet samanlaiseen kokonaisuuteen kuin Songs for the Deaf.

Dredg - El Cielo

Dredg on yhtye, jolla on oma saundinsa, ja vertailu muihin on vaikeaa. Toisaalta myös jokainen levy on eronnut edeltäjästään tuntuvasti, mutta silti bändi on aina säilyttänyt oman saundinsa. Rujon Leitmotifin ja tiukan Catch Without Armsin välissä on koukeroinen El Cielo, jolla avainsana on tunnelma. Levy on osoittautunut toimivaksi automatkoilla, nimenomaan jostain kotiinpäin lähdettäessä. Jälleen yksi levy, jonka vahvuus on alusta loppuun asti kuunnellussa kokonaisuudessa.

Sigur Rós - ()

Sigur Rós on tehnyt monta vahvaa albumia, mutta () on ehkä niistä se kaikkein tasaisin, vaikkei välttämättä sisällä yhtyeen parhaita yksittäisiä kappaleita. Levy on kestänyt ajan hammasta urheasti lähes 2000-luvun alusta asti, ollen edelleen ahkerassa käytössä - myös muulloin kuin siirappisissa tunnelmoinneissa kynttilänvalossa.

Godspeed You! Black Emperor - Lift Yr Skinny Fists Like Antennas to Heaven

GY!BE on joidenkin post-rock-puristien mielestä viimeinen oikea post-rock-yhtye, mutta toisaalta myös uuden aallon post-rockin ensimmäinen yhtye. Tinkimättömyys ja omaperäisyys ovat huipussaan tällä albumilla. Levy on jaettu neljään raitaan, vaikka selkeämpiä teemanvaihdoksia taitaa kuulua raitojen sisällä, kuin niiden välissä. Tämä oikeastaan osoittaa sen, miten paljon hyvässä levyssä kokonaisuus on tärkeämpää kuin yksittäiset biisit.

Radiohead - Kid A

Listan itsestäänselvin valinta - eli kriitikoiden suosikki - mutta kaikin puolin toimiva. Muistan tästä levystä ensireaktioni lukioikäisenä: "Eihän tässä ole yhtään melodiaa, tai yhtään kitaraa!". Onneksi annoin sille uusia mahdollisuuksia.

Opeth - Damnation

Opeth on julkaissut niin monta laadukasta albumia kuluneen vuosikymmenen aikana, että on vaikea valita vain yhtä. Parhaiten joukosta kuitenkin erottuu rauhallisempaan puoleen keskittyvä Damnation. Tällä levyllä sai myös alkunsa Opethin (tai ehkä nimenomaan Mikael Åkerfeldtin) fiksaatio Mellotroniin, joka melko yllättäen kuitenkin sopi myös yhtyeen raskaampaan ilmaisuun.

The Dillinger Escape Plan - Miss Machine

The Dillinger Escape Planin debyytti Calculating Infinity oli vauhdikas paketti kaoottista tilutusta, mutta ehkä hieman yksipuolinen. Toisella albumilla, Miss Machinella, energia saatiin kohdistettua viemään yhtyeen musiikkia vauhdikkaasti eteenpäin satunnaisen rimpuilun ja sätkimisen sijaan. Samalla mukaan saatiin tuotua pari tarttuvaa kertosäettä ja hieman groovea, juuri oikeassa suhteessa. Pari vuotta myöhemmin aikaansaatu Ire Works yritti albumin tekemistä samoista rakennusaineista, mutta paketti ei pysynyt sitten mitenkään kasassa.

Deftones - White Pony

Deftonesin viehätys on ollut hieman epätavallisissa melodioissa, jotka tasapainoilevat rujouden ja kauneuden hiuksenhienolla rajalla, mutta toimivat kuitenkin poikkeuksetta. White Ponyn rakenteen toimivuuden osoittaa se, että radiokelpoisimmat biisit on sijoitettu levyn loppuun, ja tunnetuin videohittikin löytyy levyn lopusta vain hidastelevana jumitusversiona, jossa oikeastaan ei ole koko biisiä ollenkaan. Myös Deftones on julkaissut 2000-luvulla kaksi muutakin hyvää levyä, mutta White Ponyn tiukkuuteen ne eivät ole yltäneet.

Damiera - M(us)ic

Tämän joukon tuorein yhtye ja levy on raikas paketti kikkailevaa indie-poppia vuodelta 2007. Albumin myötä saundinsa perfektoinut Damiera vaihtoi levyn jälkeen kokoonpanonsa, jolloin myös musiikin koukeroisuus suoristui ja muuttui tanssittavammaksi. Samalla toisaalta myös alkuperäinen viehätys katosi, mutta M(us)ic jäi elämään klassikkona.

Finch - Say Hello to Sunshine

Finch otti toisella albumillaan rohkean harppauksen harmittomasta college-emosta kieroon ja synkkään rytistykseen Say Hello to Sunshine -albumilla. Bändin tuonaikaiset suorat vaikuttajat, kuten Faith no More, Deftones ja The Dillinger Escape Plan ovat välillä liiankin itsestäänselviä, mutta homman hienous löytyykin bändin omasta taidosta tehdä tarttuvia melodioita ja istuttaa ne kaoottisen soiton sekaan.

Medeia - Quantum Holocaust World Domination

Medeia on noussut kotimaan metallikartalle vasta toisen inkarnaationsa myötä, mutta ei ole silti onnistunut ylittämään omakustannedebyyttinsä omaperäistä saundia. Lyhyt ja ytimekäs maailmanloppukertomus maustaa korkeaenergiset metalliriffit melodisilla jousilla. Lisäksi biisejä tauottamaan on ripoteltu sopivasti väliraitoja. Avainsana Medeian kohdalla kuitenkin on groove, asia, joka monen kotimaisenkin metallibändin tulisi vielä löytää pystyäkseen samaa. Lisäksi plussaa tulee yhtyeen taidosta osata ottaa homma sopivalla tavalla vakavasti, mutta myös osata nauraa itselleen.

Ghost Brigaden Isolation Songs -levyn kolmosraita Into the Black Light on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen tunnelmallisella outrollaan. Viimeksi vastaavan on tehnyt ehkä Cult of Lunan Dark City, Dead Man -biisin outro pari vuotta takaperin. Into the Black Lightin outron tunnelmalliset kitaramelodiat ovat sinänsä yksinkertaisia, mutta äänikuvassa on kaikki vain jotenkin täysin kohdallaan. Lisäksi en usko, että outro toimisi yhtä hyvin ilman edeltävän biisin luomaa jännitettä.

Ghost Brigade - Into the Black Light @ Spotify

Tässä on vuoden suurin yllätys, sekä itselleni, että varmaan monille suomalaisille musiikkimedioille, ja niitä seuraaville ihmisille. Ennen AU-levyä Sister Flo tunnettiin Samae Koskisen johtamana sympaattisena pop-yhtyeenä, joka teki harmittomia folkahtavia villasukkaindie-kappaleita. Niin ikään ennen AU-levyä yhtye ei ollut koskaan tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Nyt kaikki on kuitenkin toisin.

AU-levyn näkyvyys mediassa alkoi ylistävillä arvosteluilla. Ei radiosinkkuja, ei videota, ei edes biisejä Myspacessa. Ainoa ennakkokuuntelumahdollisuus oli Radio Helsingissä, jossa levy soitettiin kokonaisuudessaan. Niinpä myös itse vietin hartaan hetken asettautumalla (virtuaalisen) vastaanottimen ääreen kuuntelemaan levyä vailla tuttuja pause-, forward- ja rewind-toimintoja. Levy kuulosti osapuilleen siltä, mitä arvostelut antoivat odottaa, mutta olin silti ällikällä lyöty.

Sister Flo:n kokoonpanossa tapahtuneet muutokset (alkuperäiset rumpali ja kosketinsoittaja jättivät yhtyeen ja tilalle palkattiin konemusiikin parissa ansioitunut Jori Hulkkonen) kuuluvat albumilla melko selvästi. Aiemmin perinteisen rock-instrumenttikattauksen parissa operoineen yhtyeen saundissa kitarat ja rummut ovat selvästi taka-alalla, usein utuisiksi efektoituina, ja pinnassa on synteettisiä dronetuksia ja hämäriä perkussioita.

Lisäksi yksi varmasti yhtyeen tärkeimmistä elementeistä, Samae Koskisen laulu, on jätetty hämmästyttävän pieneen osaan. Osa kappaleista on täysin instrumentaaleja, ja monissa biiseissä lauletut mantramaiset melodiat ovat jossain määrin jopa instrumentaalisia itsessään. Kuitenkin lopulta tuntuisi siltä, että laulu on ainoa levyllä korvaan pistävä asia. Pintaan miksatut puhtaat vokaaliosiot ovat hieman irrallaan muuten yhtenäisestä ja tietyllä tavalla luonnottomuutensa kautta kiehtovasta instrumentaatiosta.

AU-levyn saundia on suoranaisesti vaikea verrata muihin artisteihin. Itselleni mieleen on tullut Kid A:n aikainen kokeileva Radiohead ja Apollo-levyn aikainen meditatiivinen Brian Eno, mutta varmasti oikeat vaikutteet ja vastaavat artistit ovat jotain aivan muuta. Bändin aiempi menestys indiepopin saralla ja menestys levyarvosteluissa ovat varmasti joillekin tahoille suuria kynnyksiä antautua levystä pitämiselle, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan.

Jyväskyläläinen orkesteri Ghost Brigade tuli tutuksi joskus viime vuonna. Bändin debyyttilevyllä esitellyssä saundissa tuntuivat yhdistyvän Katatonian synkkä herkistely ja Cult of Lunan groovaava jyräys. Tänä vuonna ilmestynyt toinen Ghost Brigade -albumi Isolation Songs kuitenkin vasta räjäytti pankin kohdallani.

Ghost Brigaden saundiyhdistelmä muodostuu edelleen edellämainittujen ruotsalaisbändien kaltaisista elementeistä, mutta nyt mukana on enemmän omia raaka-aineita. Kitaroiden heleät näppäilyt, murisevat riffit ja kaihoisat leadit liittyvät täydellisesti rytmiryhmän luomaan jämerään, mutta koukukkaaseen pohjaan. Myös laulupuoli toimii yhtä hyvin sekä puhtaassa että rankemmassa ilmaisussa, joista jälkimmäisen hardcorempi ote sopii bändiin paremmin kuin oletettu metallisempi örinä.

Negatiivista sanottavaa löytyy kosketinosastosta, jonka digitaaliset suomihevisaundit eivät mielestäni komppaa muuta bändiä, vaan Opethin ja Cult of Lunan kaltaiset orgaanisemmat kosketinsaundit olisivat enemmän paikallaan. Lisäksi yhtyeen nopeammat riffit tuntuvat välillä hieman vaivaannuttavilta, mutta onneksi pääpaino on hitaissa grooveissa.

Ensi vuosi alkaa hyvillä keikoilla:

19.1. Sunn O))), Tavastia, Helsinki
26.2. Cult of Luna, Tavastia, Helsinki

Eiköhän sieltä taas hyvä levy tule. Sinkkubiisi ainakin lupailee hyvää. Vähän mahtipontisempaa saundia ehkä kuin aiemmin

Lyhyenä suositteluna esittelen kotimaisen tunnelmointimetalliyhtyeen nimeltä Betrayal at Bespin. Mukana on vähän Ordeal of the Century -ajan Callistosta muistuttavaa vääntöä, suuria kasvatteluja, länkkärisaundeja ja ambienttia äänimaisemaa. DIY-hengessä tehdyn Diary of a Dead Man Walking -nimisen levyn voi streamata tai ladata bändin kotisivuilta.

Seven years, you assured me that I’d be fine if I complied lauloi Saosin maineikkaalla debyytti-EP:llään vuonna 2003. Vuotta aiemmin, eli seitsemän vuotta sitten aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Kuten saatatte muistaa, tapanani on ollut pitää aina jonkinlainen kertaus kuluneen vuoden musiikkidiggailusta. Ei tehdä suotta poikkeusta tälläkään kertaa.

Viime vuoden lopulla diggailin kovasti post-rockia ja post-metallia. Toimittaessani Rockin jälkeen -ohjelmaa löysin paljon uusia mielenkiintoisia post-rock-bändejä. Yksi suurimmista innostuksista oli ruotsalainen pg.lost, joka tuli nähtyä kesällä livenäkin. Tämän lisäksi esimerkiksi amerikkalainen This Will Destroy You, tanskalainen The Seven Mile Journey, saksalainen Daturah ja sveitsiläinen The Evpatoria Report soivat usein koko vuoden aikana.

Monon ja Isiksen uudet levyt olivat myös soittolistalla, mutta eivät ehkä kuitenkaan yltäneet edeltäjiensä tasoille. Sunn O))):n Monoliths&Dimensions puolestaan oli kovinkin positiivinen yllätys.

Ambient-puolelta uusia löytöjä ei juurikaan tullut, mutta esimerkiksi Steve Roachin ja Brian Enon tuotanto olivat vuoden kulutetuinta materiaalia. Samaan listaan voitaneen lisätä myös Labradford, joka voidaan listata yhtä hyvin tai huonosti ambientiin kuin post-rockiin.

Kevät toi tullessaan paljon uusia julkaisuja ennestään tutuilta yhtyeiltä, erityisesti kotimaisten artistien rintamalta. Kevään positiiviset yllättäjät olivat Samae Koskinen, Traffic Island ja Manboy. Suurimmat hämmentäjät olivat Calliston ja PMMP:n uusimmat tuotokset, kun taas Rubikin Dada Bandits oli lopulta lähinnä pettymys.

Vuoden kovin yllätys ja suurin uusi diggailulöytö oli kuitenkin Amorphis. Työpaikalla kuultu uusi albumi Skyforger osui ja upposi toden teolla, ja samaa kyytiä menivät myös muut nykyisen laulajan kanssa tehdyt albumit.

Vuoden aikana musiikinkuuntelutottumukset muuttuivat helmikuussa alkaneen työsuhteen myötä. Nykyisin koko työpäivä tulee kuunneltua lähes poikkeuksetta musiikkia Spotifystä. Välillä omiakin suosikkeja voi toki soittaa, mutta täytyy muistaa, että toimistossa on muitakin. Toisaalta usein visaisimmat työongelmat ratkeavat eristäytymällä muista ja laittamalla kuulokkeista esimerkiksi Cult of Luna soimaan, mutta suurin osa ajasta tulee oltua avoin toimiston sosiaaliselle ilmapiirille. Toimistokuuntelun myötä olen tehnyt joitain uusia musiikkilöytöjä, ja palannut kuuntelemaan enemmän menneiden vuosien altsu- ja hevisuosikkeja. Tulokset ovat olleet sekä positiivisia, että negatiivisia. Etenkin loppuvuodesta yllätin itseni diggailemasta esimerkiksi Musea tai The Killersiä, kuten muutamasta edellisestä merkinnästä on voinut lukea.

Vuosi on ollut antoisa ja tuottelias myös luomisen puolella. CRP:n uudet biisit saatiin julkaisuun, ja Jermainen uutta albumia miksataan as we speak (or type). Ambientin tekeminen on jäänyt vähän ehkä sitä myötä, kun kummankin bändin biiseihin on tullut entistä vahvempia kosketinosuuksia. Useimmiten lyhyestä kipinästä alkunsa saanut ambient-kappale jää kesken, koska pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä ei riitä pitkän kokonaisuuden hiomiseen riittävällä tarkkuudella. Monesti antoisampaa onkin vain soittaa ja antaa ideoiden tulla ja mennä, kuin yrittää vangita kaikki kovalevylle.

Keikkoja on tullut tehtyä vähemmän kuin vuosiin, mutta toivottavasti asia korjaantuu ensi vuonna. Myös keikkojen näkeminen on vähentynyt toimistotyön myötä, sillä usein riittävä yöuni tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin viikkokeikan näkeminen. Toisaalta taas vuoden aikana on tullut nähtyä Faith no More, Opeth, God is an Astronaut, Isis ja Neurosis, joten ehkä laatu on hieman korvannut määrää.

Jonkinlaista seestymistä on ilmassa, ehkä jopa aikuistumista(!)?. Vuoden aikana kokonaan uusia bändejä ei löytynyt montaa, eikä innostuminen ole enää niin kokonaisvaltaista, eikä ainakaan minkäänlaista genreuskollisuutta ole havaittavissa. Tärkeintä on kuitenkin se, että musiikki on edelleen hyvää, ja se jaksaa aiheuttaa tunteita, mielipiteitä ja keskustelua.

Tulevalle vuodelle pitäisi ehkä asettaa odotuksia. Keneltähän tulisi uusia levyjä? Disco Ensemble on tiettävästi tekemässä neljättä albumiaan, mutta mistään julkaisuaikataulusta ei ole tietoa. Vuonna 2008 uusia albumeja julkaisivat esimerkiksi Cult of Luna, Opeth, Earth ja Neurosis, joten ehkä jatkoa on lupa odotella vuodeksi 2010.

On pakko myöntää, että nopean raskaan musiikin kuunteleminen on jäänyt parin viime vuoden aikana vähälle. Converge on kuitenkin aina onnistunut voittamaan puolelleen omaperäisyydellään. Yhtyeen uusin levy Axe to Fall ei tuota pettymystä tälläkään kertaa.

Convergen valttina on aina ollut vahva omaperäinen saundi, mutta myös taito luoda nahkansa ja olla toistamatta edellisien levyjen saundeja. Axe to Fall soi edeltäjiään erottelevammin ja metallisemmin. Etenkin nopeissa kappaleissa suoraviivaiset metallivaikutteet toimivat erittäin mainiosti. Lisäksi levyn loppupuolelta löytyvistä hitaista kappaleista puolestaan löytyy Convergea melodisimmillaan koskaan.

Levyä leimaavat lukuisat vierailijat. Tutun Converge-nelikon lisäksi levyllä esiintyy toistakymmentä muusikkoa aina Neureosiksen Steve Von Tillistä Disfearin Uffe Cederlundiin kahdeksalla levyn kolmestatoista raidasta. Nämä vierailut eivät kuitenkaan riko kokonaisuutta, vaan saundimaailma pysyy eheänä, kiitos Kurt Balloun osaavan tuotannon.

Parhaina yksittäisinä kappaleina Axe to Fallilta esiin nousevat ennakkomaistiaisinakin tarjoillut levyn avaava Dark Horse sekä vimmainen nimiraita. Yhtään huonommaksi eivät jää levyn kaksi viimeistä hidasta kappaletta Cruel Bloom ja Wretched World. Toisaalta niiden sijoittaminen peräkkäin levyn loppuun ei ollut kokonaisuuden kannalta välttämättä paras ratkaisu. Nyt pitkä nopeiden biisien putki ja kaksi peräkkäistä slovaria lopussa syövät toistensa tehokkuutta ja aiheuttavat puutumista. Esimerkiksi Jane Doella albumikokonaisuuden ja intensiteetin kasvattelun kanssa onnistuttiin paremmin. Tämän vuoksi Axe to Fall jääkin enemmän kokoelmaksi hyviä yksittäisiä biisejä kuin vahvaksi albumikokonaisuudeksi, mutta Convergen asteikolla sekin on kaukana siitä, mihin monet muut saman genren yrittäjät tulevat koskaan yltämään.

Onko väärin innostua täysillä bändistä, jota ihan kaikki muut kuuntelivat viisi vuotta sitten? Toivottavasti ei. Olen nimittäin innostunut hiljakkoin työpaikkamusiikin pienellä myötävaikutuksella The Killers -yhtyeen debyyttilevystä Hot Fuss, joka sai aikanaan puolelleen niin kriitikot, indievillatakkikansan kuin suuren yleisönkin. Vain Juupajoen jääräpäinen juntti antoi bändille sivistymättömän olankohautuksen uskoen, ettei bändiä enää muistettaisi puolen vuoden päästä. Toisin kävi.

Hott Fussin biisejä on varmaan turha eritellä enää tässä vaiheessa, mutta omakohtaisesti kaava oli melko perinteinen - hittien kautta sisään ja syvemmälle albumiraitojen myötä. Pieni hiipuminen on havaittavissa levyn loppua kohden, mutta kokonaisuus on silti erittäin vahva. Levyn parasta kappaletta on mahdoton nimetä, mikä on usein hyvän levyn merkki.

Myös The Killersin kaksi myöhempää tuotosta ovat tulleet tutuiksi, mutta ainakaan vielä Sam's Townin massiivisuus tai Day and Agen kasarielektro eivät ole vakuuttaneet niin paljon kuin Hot Fussin vilpitön hyväntuulen tanssirock.

Pearl Jam oli lukioikäisenä minulle tärkeä yhtye. Jos tämä blogi olisi perustettu vuotta aiemmin, sen ensimmäinen vuosi olisi koostunut melko vahvasti Pearl Jam -aiheisista ylistyksistä ja lyriikkalainauksista. Vuonna 2002 ilmestynyt Riot Act kuitenkin sai fanituksen hiipumaan, ja seuraavaksi julkaistu bändin nimeä kantanut väsähtänyt levy vei viimeisetkin uskon rippeet. Tämän vuoksi yhtyeen uusin albumi Backspacer olikin niin positiivinen yllätys.

Musiikkimedioita seuranneet ovat varmasti kuulleet Backspacerin tiimoilta monia kehuja ja kuvailuja alkuaikojen energiansa löytäneestä Pearl Jamista. En ehkä ihan moiseen yhtyisi, mutta silti levyllä kuultava rehellinen hyväntuulinen rokkaus toimii. Parhaina esimerkkeinä käyvät sinkkubiisi The Fixer ja avausraita I'm Gonna See My Friend. Toisaalta levyn herkimmässä kappaleessa Just Breathe tavoitetaan yksinkertaisella sävellyksellä ja sanoituksella sanoinkuvaamattomia fiiliksiä.

Näitä kappaleita Pearl Jam ei olisi voinut esittää samalla intensiteetillä vuonna 1991. Niissä kuuluu elämä, ja siitä selviytymisen hyvä fiilis. Vaikka kaikki kappaleet eivät olisikaan aivan täysiä kymppejä, on levy mainio kokonaisuus miehen ikään päässeeltä bändiltä, ja ennen kaikkea kurssinpalautus tämän vuosituhannen harhailleelta Pearl Jamilta.

Kuultuani Abduktion olevan tekemässä perinteisempää punkkilevyä, olin hieman epäileväinen. Keväällä Vastavirtaklubilla kuullut uudet biisit eivät myöskään vakuttanneet. Nyt kuitenkin Myspacesta löytyy uusi kappale Saman meren rannalla, joka rokkaa erittäin raikkaasti.

Kuten luvattua, moderni hardcore on tiessään, mutta sentään '82-meininkiin ei ole lähdetty, vaan reippaan melodinen punkrokki muistuttaa enemmänkin Bad Religionin tapaisesta punkpopista. Mikon laulajantaidoista on saatu viitteitä jo pienissä osissa aiemmin, mutta nämä biisit osoittavat sen, että rahkeita on koko biisin puhtaaseen esittämiseen. Odotan tulevaa vinyyli-EP:tä innokkaasti, vaikkei kotona soitinta olekaan, mutta mukana tuleva latauskoodi ajanee saman asian.

Ja tänään sitten Vastavirta-klubille tsekkaamaan livekunto.

Olen kuunnellut jo ainakin vuoden Labradford-nimistä yhtyettä. En muista, onko siitä vielä merkintää täällä, mutta parempi kaksi merkintää kuin ei yhtään, sen verran hyvä musiikki on kyseessä.

Labradford on vahva tunnelmointimusiikin oman tiensä kulkija. Yhtye maalailee rauhallisia äänimaisemia käyttäen useimmiten lämpimän orgaanisia äänilähteitä kuten länkkärihenkisiä sähkökitaroita ja pystypianoa sekä esimerkiksi viulua ja Hammond-urkuja. Välillä mukana on myös synteettisiä kerroksia, pientä elektronista säksätystä ja puhesampleja, mutta yleistunnelma säilyy erittäin rauhallisena ja harmonisena, eikä juuri minkäänlaisia lyömäsoittimia käytetä.

Labradford ei ole vielä virallisesti hajonnut, mutta on toiminut viimeksi aktiivisesti vuonna 2001, joten uutta materiaalia tuskin on enää luvassa. Omat suosikkini ovat bändin viimeiseksi jäänyt levy Fixed::Content ja vuoden 1997 Mi Media Naranja, jonka biisinnimet muodostuvat pelkistä yksittäisistä (tai yhden biisin kohdalla kahdesta) kirjaimista. Jos joku muuten tietää mitä nuo kirjaimet merkitsevät, niin saa kertoa.

Kuten jotkut ehkä muistavat, toimitin viime syksystä viime kevääseen Radio Moreenissa omaa post-rockin erikoisohjelmaa. Sen puitteissa tuli tehtyä paljon taustatyötä aiheeseen liittyen, ja myös kuunneltua paljon uutta musiikkia. Pyrin löytämään kiinnostavia bändejä esimerkiksi mahdollisimman monesta Euroopan maasta ja myös hieman epätavallisimmista paikoista, kuitenkin itse musiikin laadusta tinkimättä.

Jälkeenpäin ajatellen hieman harmittaa, että ohjelmaa varmaankaan ei kovinkaan moni asiasta kiinnostunut kuunnellut sen huonosta lähetysajasta johtuen. Taisin itse hyötyä ohjelmastani eniten etsiessäni uusia bändejä. Ohjelmat ovat vielä Radio Moreenin tietokannassa, mutta niiden julkaiseminen netissä olisi teknisesti hankalaa ja tekijänoikeudellisesti varmaankin mahdotonta. Onneksi sentään pidin pientä blogia jaksojen aiheista ja biisilistoista; sitä voi käyttää edelleen jonkinlaisena referenssinä uutta post-rockia etsiessä.

Ajattelin kuitenkin vielä kirjoittaa lyhyesti muutamasta mielenkiintoisimmasta yhtyeestä, joihin tutustuin itse ohjelmaa tehdessäni, mutta joista en ole vielä kirjoittanut tänne.

The Evpatoria Report

Sveitsiläinen The Evpatoria Report kuuluu ehdottomasti Monon viitoittamaa tietä kulkevaan modernin post-rockin kärkikastiin yhdessä pg.lostin, Yndi Haldan ja The Seven Mile Journeyn kanssa. Yhtyeen kappaleet ovat erittäin eeppisiä ja äänimaailmallisesti rikkaita. Mukana on viuluosuuksia, mutta ei niin leimaavasti kuin esimerkiksi Yndi Haldalla. Välillä myös maisemoidaan melko ambientisti hämärillä sampleilla. Dynamiikankäyttötaitoa ja tyylitajua tuntuisi tällä porukalla riittävän. Suosittelen aloittamaan tutustumista Golevka-levystä.

Daturah

Daturah on saksalainen bändi, jonka ilmaisutyyli on hieman suorempi, kuitenkaan tinkimättä kappaleiden eeppisyydestä. Voisin kuvitella Isis-yhtyeen kuulostavan suunnilleen tältä ilman lauluja ja alavirettä. Varsinaisia post-rockin tehokeinoja ei käytetä, ja äänimaailmakin on melko rock. Homma kuitenkin toimii äärimmäisen hyvin. Daturahin kohdalla tutustuminen ehkä kannattaa aloittaa Spotifystäkin löytyvällä uudemmalla Reverie-levyllä.

This Will Destroy You

Tämä jenkkibändi tuli nähtyä keväällä livenäkin. Post-rock on livenä yleensä erittäin vakuttavaa eikä poikkeusta tullut sääntöön. Yhtyeen ilmaisutyyli on muuten erittäin perinteistä post-rock-kasvattelua, mutta välillä mukaan liitetyt elektroniset säksätykset ovat erittäin positiivisia. Young Mountain -EP on ehkä sopiva päänavaus tämän yhtyeen tuotantoon.

On myös syytä mainita itämaisia drone-tunnelmia progeilevaan kasvatteluun yhdistelevä yhdysvaltalainen Grails, enemmän lujiin kuin hiljaisiin hetkiin keskittyvä italialainen Neil on Impression, Belgian math rock -tunnelmoijat Cecilia::Eyes ja puolalainen California Stories Uncovered, jonka keikka Turun Dynamossa keskeytettiin aikanaan liian kovan soiton vuoksi.

Syksy on tullut ja post-rock on nyt parhaimillaan, seesteisien iltojen soundtrackina. Ottakaa mukava asento ja nauttikaa.

Musen uusi albumi The Resistance yllätti positiivisesti. Yhtye ei ole koskaan ollut erityisemmin sydäntäni lähellä, vaikka hitit toki tunnen. Sitä "running out" -biisiä ja sitä missä on ne härskit stemmat on tullut tanssittua monet kerrat yökerhoissa. Muistan myös että en ole pitänyt joistain Musen biiseistä joita olen kuullut, mutta The Resistancen kuuntelin melko puolueettomin korvin töissä Spotifystä.

Vanhakantaisten Muse-fanien mielestä The Resistance on kuulemma riman alittelua, mutta itselleni se oli mieluisaa kuultavaa. Muselle ominaiset melodiakulut ovat paikallaan ja hommaan on lisätty mahtipontisuuden lisäämiseksi vielä Queen-henkisiä sovituksia ja jopa hieman klassista pianoilua sekä sinfonisia osuuksia. Pidän myös monista riffeistä, jotka on soitettu syntikalla siten, että pohjalla on kuitenkin vain rummut ja basso kuten muissakin rokkibiiseissä.

Ehkä teen samoin kuin Amorphiksen tapauksessa ja kuuntelen The Resistancea kunnes kyllästyn ja ehkä sitten uskallan siirtyä tutustumaan vanhempiin tuotoksiin, ehkä jopa ihan kronologisesti käänteisessä järjestyksessä. Katsotaan miten käy.